Miten valita työpukeutuminen, kun sen mahdolliset rajat ovat hyvin laajat? Freelancerilla ei ole pukukoodia tai edes naapurityöpisteen tyyppejä, joilta ottaa mallia. Työ vie hyvin erilaisiin tilanteisiin, joten yhdellä hyvällä vaatekerralla ei pärjää: välillä ollaan ulkona mudassa ja loskassa, välillä tavataan ihmisiä toimistoissa ja kahviloissa, joskus tie vie sikalaan, jonka tuoksu tarttuu lehtiöön ja hiuksiin. Vähintään kenkiä pitää olla kumisaappaista korkeakorkoisiin sandaletteihin.

 

Olen miettinyt työpukeutumista, koska ammattiliittoni lehti Journalisti pyysi minua harrastuspalstalleen kertomaan vintagepukeutumisesta (lue juttu täältä). Työpukeutuminen on aiheena myös vastikään julkaistussa Minna Kiistalan ja Jani Niipolan kirjassa Menesty tyylillä, joka tosin keskittyy bisnestyyliin.

 

On oikeastaan hassua sanoa, että pukeutuminen on harrastus, eikä se kaikille olekaan eikä sen tietenkään tarvitse olla. Mutta useimmille meistä pukeutuminen on muutakin kuin käytännön sanelema pakko. Pukeutuminen on mielentilojen ja mielikuvien luomista, itseilmaisua. Vaatteilla viestitään, mihin kuulutaan ja mihin ei kuuluta.

 

Vintagepukeutujalle vaatteet ovat tyylin lisäksi historian harrastamista, keräilyäkin. Ompelun kautta vintageharrastus myös kehittää kädentaitoja ja kolmiulotteista ajattelua; työssä käytän ihan toisenlaisia taitoja.

 

Vaikka ei harrastaisi tiettyä tyyliä, ovat jotkut vaatteet miellyttävämpiä kuin toiset. Minä olen hameihminen. Silloinkin, kun useimmat vetävät termoleggarit tai toppahousut jalkaan, valitsen pitkän villakangashameen. Siinä ei ole kyse halusta pitää yllä sukupuolirooleja tai tietynlaista ihmiskuvaa, vaan sisäisestä tunteesta siitä, että on oma itsensä. Varsinkin vaikeissa työtehtävissä ja esiintyessä itsevarmuutta lisää se, että pukeutuminen on persoonan jatke eikä tunnu siltä, että päällä on naapurin takki.

 

Freelancerien perheenjäsenet ja kämppikset voivat todistaa, että freelancerin työasu on välillä sama kuin yöasu. Väitän kuitenkin, että mikä tahansa kanssakäyminen toisen ihmisen kanssa – vaikka puhelimitse – sujuu paremmin, kun on pukeutunut asiallisesti.

 

Olen samoilla linjoilla Kiistalan ja Niipolan kanssa  siinä, että työasun on hyvä sekä olla siisti että sisältää persoonallisia elementtejä. Vintagetyyli koetaan persoonallisena elementtinä, jopa osana brändiäni toimittajana. Usein siitä seuraa hauskoja off-topic -keskusteluja haastateltavien kanssa. Kukaan ei ole koskaan kommentoinut ikävästi sitä, että työlaukkuni muistuttaa laukkua, jota haastateltavan isoäiti 1960-luvulla käytti – positiivisesti kyllä.

 

Persoonalliset yksityiskohdat saattavat toki olla jonkun mielestä häiritseviä. Jos olet epävarma, kokeile asua tai asustetta ensin vapaa-ajalla, jotta tiedät, että oma olo on luonteva.

 

Entä kun on tullut kutsutuksi toisen ihmisen kotiin tekemään haastattelua? Ei kannata olla liian hienona, sillä tilanne on intiimi ja epämuodollinen. Toisaalta, koska Suomessa tavataan riisua kengät eteiseen, pitää varmistaa sukkien kunto. Jos kukaan muu ei huomaisikaan reikää sukassasi, pienet lapset huomaavat.