Teen ihmisläheistä työtä. Tarvitsen jatkuvasti ympärilleni muita ihmisiä. Tarvitsen heidän tietojaan, kokemuksiaan, tunteitaan ja persoonaansa, jotta voin rakentaa koskettavia ja mielenkiintoisia artikkeleita yleisölleni.

 

Haastattelu on ennen kaikkea ihmiskontakti. Sen onnistumiseen vaikuttavat muun muassa valmistautuminen, ilmapiirin rentous, molempien osapuolten kiireen ja keskittyneisyyden taso, se, onko syönyt kunnon aamupalan vai joko nälkä kalvaa siinä juuri ennen puoltapäivää tehdyssä nopeassa, mutta silti tärkeässä puhelinhaastattelussa.

 

Kun haastattelen tavallista ihmistä hänen elämästään, lapsistaan tai kodistaan, koetan pitää mielessäni, että tilanne on hänelle aina merkittävä, jännittäväkin. Hän on saattanut puntaroida haastatteluun suostumista pitkään ja vielä kuvaushetkellä miettiä, onko naama ja koti nyt riittävän hyvän näköinen, ettei perhettä aleta rääpiä keskustelupalstoilla.

 

Toimittajalle tekeekin hyvää olla välillä median toisella puolella – kohteena. Kirjoitin vastikään elokuussa 2016 ilmestyvään Kaksplus-lehteen subjektiivisen jutun, jonka kuvituksessa esiinnyn yksivuotiaan tyttäreni kanssa. Kuvaus oli eilen, ja taas muistin, miten kova homma se on: oikeanlaiset vaatteet hellekaudella ilmestyvään lehteen, vaikka kuvauspäivä oli viileä; oikeanlaiset vaatteet siihen nähden, mitä haluan jutussani kertoa; oikeanlaiset vaatteet, jotka vieläpä ovat puhtaat ja silitetyt. Tukat siistiksi kummaltakin. Edes yksi nurkka kodista siistiksi, jokin kuvaan sopiva hauskan näköinen yksityiskohta mukaan… Ja juuri ennen kuvaajan tuloa vielä: sopiiko vai vanhentaako valittu huulipunan sävy, miksi tukkani törröttää tuosta kohdasta vaikka kampasin sen juuri, yksivuotiaan nenän alla on leivänmuruinen räkätappi. Kun kuvaaja saapuu, yksivuotias luulee häntä lapsenvahdiksi, itkee ja takertuu äitiin.

 

Onneksi kuvassa ei näy, jos deodorantti pettää. Rakkaat, ihanat, tärkeät haastateltavani, kunnioitan teitä tämän myötä taas vähän enemmän!