Kipeänä ei pitäisi tehdä töitä, mutta joskus sitä on vaikea välttää. Kerran sain toimeksiannon kirjoittaa isolle organisaatiolle laajalevikkisen julkaisun pääjutun, kansainvälisesti arvostetun suomalaistaiteilijan haastattelun. Juttukeikka sai minut jännittyneeksi ja innokkaaksi. Taiteilijaa ei ollut helppo tavoittaa, mutta sovin haastattelun sähköpostilla taiteilijan assistentin välityksellä hyvissä ajoin etukäteen. Deadlineen olisi vain vähän aikaa, mutta jos aikataulu pitäisi, juttu onnistuisi.

 

Lähdin Helsinkiin jo edellisenä iltana käydäkseni eräässä iltatilaisuudessa ja yöpyäkseni ystäväni luona. Jo illalla olo oli kehnonlainen. Olin tukevasti flunssassa, mutta koska oli kiire, päätin tehdä työn valmiiksi voinnistani piittaamatta.

 

Kun heräsin aamulla ystäväni sohvalta, oloni oli muuttunut kehnonlaisesta kurjaksi. Lääkitsin itseni jalkeille ja hankkiuduin aamuruuhkaiseen lähijunaan, joka veisi minut keskustaan haastattelun äärelle.

 

Jostain syystä juna pysähtyi. Eikä vain hetkeksi. Pysähdys kesti ja kesti, ainakin puoli tuntia, ehkä kauemminkin. Oloni oli lääkkeistä huolimatta hutera, seisoin täydessä vaunussa, jossa oli kuuma ja huono ilma.

 

Äkkiä joku puhui minulle oudosta suunnasta, ylhäältäpäin. ”Hei oletko kunnossa?”, nainen kysyi huolestuneella äänellä kuin jostain kaukaa. Palasin tähän maailmaan ja huomasin olevani puoli-istuvassa asennossa junan käytävän lattialla. Olin pyörtynyt.

 

Sain istumapaikan, tokenin vähän ja viimein junakin lähti liikkeelle. Suuntasin ajoissa kahvilaan, johon treffit oli sovittu. Haastateltavaani ei näkynyt. Odotin sinnikkäästi puoli tuntia, tunnin. Aavistelin pahaa. Soitin toimeksiantajalleni ja kerroin tilanteen, taiteilijan assistentin tavoitin muistaakseni tekstarilla. Ja sitten puhelimeni lopulta soi.

 

– No Pirkko (nimi muutettu) täällä hei. Meidän piti tavata?

 

Taiteilija oli unohtanut haastattelun intensiivisen työrupeaman keskellä. Positiivista oli se, että taiteilija oli Helsingissä ja vieläpä tavattavissa. Matkustin metrolla muutaman pysäkin itään teollisuusalueelle, jossa hänen työtilansa sijaitsi.

 

Minut otti vastaan lämpimän, sydämellisen ja mutkattoman tuntuinen ihminen, jolla kiireen keskellä oli aikaa ja kiinnostusta kertoa työstään kipeälle toimittajaparalle, joka ei varmasti ollut sinä päivänä läheskään parhaimmillaan. Sain kuulla mielenkiintoista taustaa niin näyttelyyn esille tulevan teoksen tekemisestä kuin työn alla olleesta uudesta teoksesta.

 

Ehkä juuri surkeuteni toi haastatteluun mukavan epämuodollisen ilmapiirin. Joimme teetä ja taiteilija kysyi, mistä olin ostanut kauniit violetit kenkäni (Pelastusarmeijalta). Mitä itse juttuun tulee – se onnistui kyllä, pysyi jopa aikataulussaan.