Elina Teerijoki

Moni tekee jouluaskarteluna kortteja tai koristeita, mutta minun syksyyni kuului tänä vuonna joulukirjan tekeminen. Vintageteemaisesta harrasteblogistani nimen saanut Hopeapeilin joulu -kirjani on parhaillaan taitossa ja nyt voi jo sanoa, että se ilmestyy täksi jouluksi. Katalogiinkin se on jo nostettu. Eikö olekin kaunis – suorastaan joulupakettiin sopiva!

Hopeapeilin joulu on kotitekoinen myös siten, että sen kustantava Helmivyö on puolisoni pienkustantamo. Vaikka kirjani ei teknisesti ole omakustanne, liikutaan samoilla vesillä. Olen alkanut olla sitä mieltä, että itse tekeminen oli tälle kirjalle juuri oikea ratkaisu.

Totta kai etsin kirjalleni kustantajaa. Minulla oli vahva visio, näyttöä julkaistuista kirjoista ja yhteistyökumppanina valokuvaaja, joten paketti oli helposti markkinoitava. Tai sen piti olla. Kun olin saanut työn alkuun viime talvena, lähetin näytekuvia, työsuunnitelman ja yhteistyötarjouskirjeen muutamalle kustantajalle. Sain muutaman ei-vastauksen. Lähetin saman paketin muutamalle muulle kustantajalle. Sain taas muutaman ei-vastauksen.

Muutamaa eitä perusteltiinkin. Yleisin perustelu oli, että joulukirjan sesonki on lyhyt, pari viikkoa marraskuussa, ja siksi julkaistavan joulukirjan pitää olla hyvin erityinen. Vuosittain julkaistaan kuitenkin useita joulukirjoja: tapatietoa, ruokakirjoja, tee itse -oppaita ja tunnelmakirjoja. Se hämmensi ja turhautti. Joulukirjoja ei kannata julkaista, mutta kuitenkin niitä julkaistaan? Eivätkä ne julkaistut niin ihmeellisen erityisiä olleet, ihan tavallisen hyviä vain.

Samaan aikaan mieheni suunnitteli kustantamon perustamista. Helmivyö toimii tarvepainateperiaatteella, mikä vähentää kustantajan taloudellista riskiä: kun joku ostaa kirjan nettikaupasta, se painetaan vaikka yksi kappale kerrallaan. Isoa painosta ei tarvitse tehdä varastoon. Vaikka joulukirjastani ei tulisikaan hittiä, taloudellinen riski olisi pieni. Minulla oli myös blogini ja muiden somekanavien kautta valmis potentiaalinen ostajakunta, jota kiinnostaisi juuri vintage- ja retrohenkinen joulukirja. Somen kautta kirja voi myös nousta esille ilman taloudellista panosta markkinointiin. (Linkki nettikauppaan tulee tietysti myös tänne, juuri tähän kohtaan, kun kirja on ostettavissa. Edit: Tässä se nyt on!) Minun palkkioni tuli paitsi työn ilona, myös Suomen Tietokirjailijat ry:n pienenä apurahana, joka mahdollisti omistautumisen joululle keskellä syksyä.

Hopeapeilin joulu -projektissa on mukana valokuvaaja ja taittaja, mutta ei kustannustoimittajaa. Kaikki langat paitsi painotekniset yksityiskohdat ovat minun käsissäni. Kesti yllättävän kauan tajuta, miten suuri etu se on: sain pitää visioni, joka varmasti olisi muuttunut kustantamon markkinointiosaston käsittelyssä.

Markkinointiosastohan istuu nyt kirjailijan päässä. Totta kai pohdin hinnanmuodostusta ja markkinointia välillä yölläkin valvoen, mutta minun ei tarvinnut antaa sisällössä periksi. Sain tehdä juuri haluamani tyylisen kirjan: vintagebloggaajan iloisen katsauksen joulun värikkääseen lähihistoriaan – kirjan, joka sisältää tyyliä, tietoa, tiikkiä ja tinapaperia, makaronia ja masariinia, lasilintuja ja lumikidekuvioita; kirjan, joka nostaa esiin kuvia ja muistoja kaupunkilaismummolan joulusta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Ja sain kirjoittaa takakansitekstinkin ihan itse!

Nyt sataa lunta ja taittaja puurtaa Hopeapeilin joulun viimeisten lukujen parissa. Odotan kirjaa painokuntoon kuin lapsi odottaa joulua – sen pitäisi tapahtua tämän kuun loppupuolella – ja samalla suren, että projekti valmistuu. Saankohan enää koskaan tehdä näin hauskaa työtä? Ainakaan tämä ei jää viimeiseksi kirjaprojektikseni, vaikka yleensä aina tässä vaiheessa kirjantekoa ajattelen niin.

Hyvää Uusperheidenpäivää! Sitä vietetään Suomessa tänään ensimmäistä kertaa. Juhlan juuret ovat Yhdysvalloissa, ja päivän tarkoituksena on paitsi juhlistaa moninaisten uusperheiden yhteistä elämää, myös jakaa tietoa uusperheistä ja uusperheellisyydestä

Uuden juhlapäivän on lanseerannut yhteistyökumppanini Suomen Uusperheiden liitto eli Supli. Yhteistyökumppanuutemme alkoi siitä, kun Suplin jäsenlehti Supliikki tarvitsi uutta toimittajaa, mutta vähänpä tiesin, mihin se voisi johtaa…

Tänään on uuden juhlapäivän kunniaksi julkistettu Suplin videoklippisarja, jossa ihanat uusperhetoimija-aktiivit Taija, Teemu, Pauliina ja Kai kertovat uusperheen talousasioista omin sanoin, arjen asiantuntijoina. Keskustelujen vetäjä on luonnonlahjakkuus Marianne Ylinen, joka solahti juontajan rooliinsa täysin, ja lämpimänä ja fiksuna asiantuntijana toimi Suplin toiminnanjohtaja, perheterapeutti Kirsi Heikinheimo. Näitä kuvauksia oli upea seurata! Suplin lisäksi yhteistyökumppaneina olivat Väestöliiton Perheaikaa-hanke ja kuvaaja Otso Reunanen tiimeineen.

Viisi kertaa viiden minuutin klippisarja on yllättävän suuren joukon yhteisen panostuksen tulos. Tarvittiin vielä kahvila Makers, joka ystävällisesti avasi meille ovensa (ja ystäväni Laura, joka vinkkasi Makersista sopivana kuvauspaikkana), sekä ideoiden sparraajia ja muita inspiroijia.

Ja mikä olikaan minun roolini? Toimittajana pysyin taustalla ja pitelin kimppua erilaisia lankoja käsissäni. Huolehdin keskustelun teemojen valinnasta ja ryhmittelystä kokonaisuuksiin. Ohjeistin ja rohkaisin juontaja-Mariannea ja keskustelun osallistujia. Huolehdin aikataulutuksesta, järjestin kuvauspaikan, järjestin jokaiselle toiveiden mukaisen ruoan kuvauspäiväksi. Tein muistiinpanoja kuvaustilanteessa (ja jännitin hulluna), katsoin ja kommentoin raakaleikatun materiaalin.

Tämä oli ensimmäinen audiovisuaalinen tuotanto, jossa olin mukana. Aluksi työ herätti innostusta ja kauhua, lopulta päällimmäiseksi jäi ilo, että tällaistakin sain tehdä ja pienistä kommelluksista huolimatta juttu onnistui. Perustyö projektin ytimessä on samaa kuin lehtijutun tai kirjankin teossa, mutta erona on laaja yhteistyöverkosto – enemmän liikkuvia osia. Ja se oli ihana asia. Toivottavasti tiedätte, te kaikki mukana olleet, miten tärkeitä olitte yhdessä ja erikseen.

Kesäkeikat ovat usein samalla kesänviettoa. Tänä kesänä olen päässyt esimerkiksi nuuhkimaan palavan tervahaudan tuoksua, haastattelemaan hellepäivänä kauniissa puutarhassa herkullisten tarjoomusten äärellä ja kuuntelemaan tämän hetken kovimpia kotimaisia artisteja Ruisrockiin.

Artistivalinnat eivät tosin ihan vastanneet omia toiveitani, sillä työskentelin Suomen Punaisen Ristin viestinnälle. SPR huolehtii suurimmilla festareilla sekä turhan päihtyneistä että itsensä loukanneista juhlijoista, ja Ruisrockissa heidän telttakylänsä osui olemaan suoralla kuuloetäisyydellä Niitty-lavasta.

Vapaaehtoistyötä todella tarvittiin, sillä jo aivan alkuillasta avuntarpeisia hakeutui teltalle. Selviämisaseman puolella osa autettavista oli siinä kunnossa, ettei Antti Tuiskusta ja kumppaneista jäänyt muistikuvia, mutta onneksi suurimman ryhmän muodostivat pikkukolhuista kärsivät festarivieraat. Vapaaehtoisia oli töissä yli sata, ja päivystys toimi yökolmeen saakka. Osa vapaaehtoisista oli matkustanut kaukaakin auttaakseen tuntemattomia kesäyössä. Kunnioitan!

Juttuni SPR:n festarityöstä voit lukea täältä.

Ensimmäinen ulkomaankeikkani on takana. Nyt joku naurahtaa: miten voi olla vielä joku toimittaja, joka ei jatkuvasti käy vähintään Tukholmassa tai Köpiksessä tekemässä kaupunkitunnelmoinnin ohella juttuja? Syy on se, että olen halunnut pitää harvat ulkomaanreissuni lomina ja kytkeä niillä itseni irti työmoodista. Usein se on jopa onnistunut.

Mutta nyt lensin Tallinnaan tapaamaan kulttuurin monialayrittäjä Ville Hytöstä ja hänen perhettään. Lähdin aamuvarhaisella kotoa, vietin mainion kevätpäivän viisituntisen haastattelun, sitä seuranneen lounaan (georgialaisessa ravintolassa jotain maukasta, jossa oli ainakin kananmaksaa ja granaattiomenaa), kaupunkikävelyn ja iltaisen lentokenttäkooman merkeissä.

Palatessani myöhään illalla kotiin olin ihan toinen ihminen, mieli kevyt ja virkeä kuin lomalta tullessa. Ulkomaankeikka oli irrottanut minut täydellisesti arjesta, vaikka se kesti vain aamusta iltaan – ja vaikka se oli työtä! Tämänhän voisi ottaa vaikka tavaksi!

Keikan tuloksen, Lapsen Maailma -lehden juttuni ihanasta yksivuotiaasta Werner Villenpojasta ja hänen vanhemmistaan voit lukea täältä.

Teen ihmisläheistä työtä. Tarvitsen jatkuvasti ympärilleni muita ihmisiä. Tarvitsen heidän tietojaan, kokemuksiaan, tunteitaan ja persoonaansa, jotta voin rakentaa koskettavia ja mielenkiintoisia artikkeleita yleisölleni.

Haastattelu on ennen kaikkea ihmiskontakti. Sen onnistumiseen vaikuttavat muun muassa valmistautuminen, ilmapiirin rentous, molempien osapuolten kiireen ja keskittyneisyyden taso, se, onko syönyt kunnon aamupalan vai joko nälkä kalvaa siinä juuri ennen puoltapäivää tehdyssä nopeassa, mutta silti tärkeässä puhelinhaastattelussa.

Kun haastattelen tavallista ihmistä hänen elämästään, lapsistaan tai kodistaan, koetan pitää mielessäni, että tilanne on hänelle aina merkittävä, jännittäväkin. Hän on saattanut puntaroida haastatteluun suostumista pitkään ja vielä kuvaushetkellä miettiä, onko naama ja koti nyt riittävän hyvän näköinen, ettei perhettä aleta rääpiä keskustelupalstoilla.

Toimittajalle tekeekin hyvää olla välillä median toisella puolella – kohteena. Kirjoitin vastikään elokuussa 2016 ilmestyvään Kaksplus-lehteen subjektiivisen jutun, jonka kuvituksessa esiinnyn yksivuotiaan tyttäreni kanssa. Kuvaus oli eilen, ja taas muistin, miten kova homma se on: oikeanlaiset vaatteet hellekaudella ilmestyvään lehteen, vaikka kuvauspäivä oli viileä; oikeanlaiset vaatteet siihen nähden, mitä haluan jutussani kertoa; oikeanlaiset vaatteet, jotka vieläpä ovat puhtaat ja silitetyt. Tukat siistiksi kummaltakin. Edes yksi nurkka kodista siistiksi, jokin kuvaan sopiva hauskan näköinen yksityiskohta mukaan… Ja juuri ennen kuvaajan tuloa vielä: sopiiko vai vanhentaako valittu huulipunan sävy, miksi tukkani törröttää tuosta kohdasta vaikka kampasin sen juuri, yksivuotiaan nenän alla on leivänmuruinen räkätappi. Kun kuvaaja saapuu, yksivuotias luulee häntä lapsenvahdiksi, itkee ja takertuu äitiin.

Onneksi kuvassa ei näy, jos deodorantti pettää. Rakkaat, ihanat, tärkeät haastateltavani, kunnioitan teitä tämän myötä taas vähän enemmän!